Sivut

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Kohtaamisia

Tässä SM-liigan finaalipäivänä muistelen noin vuoden takaisia tapahtumia. Sain sähköpostia eräältä herrasmieheltä, että hänen suvussaan on myös Wuornoksia ja hän oli saanut tietoja minun Tyyne-mummustani ja hänen esivanhemmista eräältä toiselta mieheltä. Ajattelin, että tämä toinen mies täytyy saada kiinni ja kysyä mikä on hänen yhteys sukuun ja mitä tietoja hänellä on. Ei muuta kuin Fonecta taas esiin ja soittelemaan. Pari ekaa puhelua meni väärään paikkaan, mutta kolmannella kerralla onnistuin. Esittelin itseni ja asiani, niin mies kysyi: "mistäs päin te oikeen ootte?", vastasin, että "Tampereelta", mies: "no siltä se vähän kuulostikin. Minäpä en taia puhu teiän kanssa enempää, ennen kuin tämän illan peli on pelattu". Muutaman sekunnin minulla raksutti, kunnes tajusin, että illalla pelataan Kärpät-Tappara -finaali. Puhelu oli mennyt Oulaisiin. Pisti naurattamaan ja tajusin miehenkin vitsailevan. Lohdutin, että en juuri seuraa SM-liigaa ja jos jotain kannatan, niin sukurasitteena Kärppiä, vaikka sisko miehineen on Tapparan kannattajia. Koska soittelin Wuornos-asioissa, seuraavaksi mies kysyi: "onko nämä Wuornokset sukua sille sarjamurhaajalle?", vastasin: "kyllä me olemme".  Mies: "jaahas, eli vaimo on sitten sukua sarjamurhaajalle. Täytyykin vähän keskustella sen kanssa ja kyllä tässä täytyy sinuakin varoa." Lyhyen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että hänen vaimonsa on minun pikkuserkku. Siis minun pikkuserkku, ikioma. Olin aivan ihmeissäni, että hän olikin niin läheltä sukua. Seuraavalla viikolla istuinkin jo heidän ruokapöydässä turisemassa sukuasioista. Itkuhan siinä meinas heti ovella tulla, kun halattiin pikkuserkun kanssa pitkään ja tavattiin vasta ensimmäistä kertaa. Siitä alkoi hieno ystävyys ja sen jälkeen olemme olleet yhteydessä ja tavattu useasti. Ensimmäisen vierailuni aikana heillä soi ovikello ja siellä oli pikkuserkun sisko, joka totesi: "tuli yhtäkkiä sellainen olo, että nyt täytyy lähteä tapaamaan siskoa" ja niin tapasin myös toisen pikkuserkkuni. Nämä ovat parhaita hetkiä sukututkimusessa. Täytyy silti tunnustaa, että sisko ja sen mies ovat aivopessyt minut ja rupesin jokin aika sitten seuraamaan SM-liigaa ja kannatan Tapparaa. Älkää kuitenkaan kertoko minun Pohjois-Pohjanmaalla asuville sukulaisilleni.


Täytyy kertoa toinen tarina kohtaamisesta, joka tapahtui isälleni muutama viikko sitten Raumalla koulutuksessa. Ruokatauolla isäni istui yksinään ja häntä vastapäätä tuli istumaan tuntematon mies. Isäni ei koskaan osaa olla hiljaa sellaisessa tilanteessa, joten hän kysyi mieheltä: "mistäs sinä tulet?", johon mies vastasi: "Oulusta". Isäni totesi: "minä tulen Kärsämäeltä" ja mies siihen, että "äitini on kotoisin Kärsämäeltä". Isäni uteliaisuus tietysti heräsi ja hän kysyi, että "mikä äitisi on tyttönimeltään?", johon mies vastasi: "Ruutikainen". Isä kertoi minulle, että häneltä meinasi tippua hampaat suusta, kun hän niin hämmästy. Isä soitti tietysti minulle heti ja kysyi, että mikähän yhteys meillä mieheen voisi olla? Nopea tarkistus koneelta ja kerroin isälle miehen olevan hänen pikkuserkun poika. Olivat olleet molemmat hyvin ihmeissään tapahtuneesta ja siitä, että miten siinä kohtalaisen suuressa ruokalassa, jossa oli monta paikkaa vapaana, mies päätyi istumaan juuri isäni seuraan. Itse ihmettelen tässä vielä sitä, että mies asuu oikeasti Raumalla ja isäni Sastamalassa, mutta kumpikin päätti kertoa sen mistä ovat syntyjään. Jos olisivat kertoneet sen missä asuvat, olisi keskustelu saattanut olla hyvin toisenlainen ja sukulaisuus jäänyt pimentoon. Juurilla on merkitys.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Kärsämäkiset juuret

Keväällä 2014 istuskelin Kärsämäellä mökillä ja raavin päätäni. Miten, että miten saisin yhteyden Kärsämäkisiin. Halusin saada tietää kaiken mahdollisen suvuistani ja juuristani. Himoitsin myös ihmisten valokuva-arkistoja. Ongelmana oli, että en tuntenut kuin muutaman Kärsämäkisen ja heidän arkistot ja tiedot olin jo imenyt tyhjiin. Tiedonjanoni oli kuitenkin niin valtava, että tarvitsin lisää saaliita. Päätin perustaa facebook-ryhmän "Kärsämäkiset juuret". Lisäsin ryhmään sisarukseni ja serkkuni. Tiesin kyllä, että heillä oli vielä vähemmän kontakteja Kärsämäkisiin kuin minulla, mutta jostain oli aloitettava. Lisäsin ryhmään myös Teron meidän mökin naapurista. Pyysin Teroa lisäämään ryhmään mahdollisimman paljon Kärsämäkisiä ja hän teki työtä käskettyä. Muutaman viikon ryhmässä oli hyvin hiljaista, kunnes yhtäkkiä alkoi tapahtumaan.

Ryhmässä on nyt yli 500 jäsentä ympäri maailmaa ja kaikkia meitä yhdistää Kärsämäkiset juuret. Ryhmässä on Kärsämäkisiä, mutta myös ulkokärsämäkisiä Kanadaa ja Amerikkaa myöten. Siellä jaetaan paljon vanhoja valokuvia ihasteltavaksi, muisteltavaksi ja tunnistettavaksi. Siellä kerrotaan tarinoita ja muistellaan menneitä aikoja. On ollut koskettavaa seurata kuinka ihmiset tapaavat ryhmässä lapsuudenystäviään, koulukavereitaan, naapureitaan ym. jopa vuosikymmenien takaa. Itse olen löytänyt monta uutta sukulaista. Oikeastaan luulen, että olen koko ryhmälle sukua, kun tarpeeksi pyöritellään. Ryhmässä on siis käynnissä jatkuva sukukokous.

Olen todella positiivisen yllättynyt ryhmän suosiosta ja siitä kuinka aktiivista siellä on. Ryhmälle oli tarvetta ja selvästi en ollut ainoa joka kaipasi yhteyttä juuriinsa. Ryhmässä on hieno tunnelma ja minua on kovasti kiitelty siitä, että olen ryhmän perustanut. Ison kiitoksen kuitenkin ansaitsevat myös kaikki ryhmäläiset, koska ilman heitä siellä olisi kovin hiljaista ja yksinäistä. Olen kuullut ja vaistonnut, että tämä on tuonut monen elämään iloa ja innostusta, ei vain minun. Eräs mies kutsui ryhmää "juurihoidoksi" ja se oli minusta todella kuvaavaa, kun miettii ryhmän tunnelmaa ja tapahtumia.

Alkukesästä haastoin ryhmäläiset kaivelemaan sukulaisten ja tuttavien valokuva-arkistoja ja laittamaan kuvia ryhmään. Heitin ilmoille, että olispas kiva joskus järjestää näyttely niistä kuvista Kärsämäellä. Uskokaa tai älkää, niin näyttelyn avajaiset on ensi lauantaina. Järjestän valokuvanäyttelyn yhdessä Kulttuuritontut -hankkeen kanssa ja se on osana "Kärsämäen kunta 145 vuotta" -tapahtumaa. Itse olen mukana tässä vapaaehtoisena ihan puhtaasta ilosta ja innostuksesta.

Noh, minä sain mitä halusin ja paljon enemmänkin. Sain yhteyden Kärsämäkisiin ja heidän valokuviin. Voin lämpimästi suositella perustettavaksi vastaavanlaisia ryhmiä myös muista kylistä, kunnista ja kaupungeista.  

lauantai 29. maaliskuuta 2014

Kohupaljastus!

Pääsääntöisesti arki häiritsee minun harrastuksiani, eli en kerkiä seikkailemaan sukututkimuksen parissa läheskään tarpeeksi. Toki joka välissä tutkin kirkonkirjoja ja vaihtelen tietoja muiden tutkijoiden kanssa, mutta mitään mullistavaa ei ole tapahtunut hetkeen. Pitkän hiljaisuuden jälkeen voisinkin esitellä teille sukukaapista löytyviä luurankoja.

Muistan lapsuudessa, 90-luvun alussa, kun uutisoitiin ja kohuttiin Amerikassa kiinnijääneestä suomensukuisesta naissarjamurhaajasta, Aileen Wuornoksesta. Meillä tietysti asiaa hätkähdettiin vähän enemmän, koska mummuni oli omaasukua Vuornos. Mietittiin mahdollista sukuyhteyttä, mutta kukaan ei asiaa sen enempää selvittänyt ja nimen kirjoitusasu oli eri, niin asia unohdettiin. Kymmenen vuotta myöhemmin istuin keittiön pöydän ääressä ja luin iltapäivälehteä. Päivän suurena uutisena oli Aileen Wuornoksen lähestyvä teloitus. Jutussa tietysti kovasti painotettiin Wuornoksen suomensukuisuutta ja mainittiin jopa, etteivät sukulaiset ole vedonneet kuolemantuomion lieventämiseksi. Hämmästelin asiaa äidilleni ja tuumasin, että "eihän ne vain voi tarkoittaa meitä?". Tenttasin äidiltäni Vuornoksista, mutta hän tiesi vain isomummuni olevan Iin Olhavasta. Selvitimme väestörekisteristä, että Suomessa on Wuornoksia alle viisi ja Vuornoksia noin 30. Tarkkoja sen aikasia lukuja en muista, mutta joka tapauksessa heitä oli vähän. Asia jäi sukulegendaksi, jota kerrottiin illanistujaisissa ja 'oletko sukua julkkikselle?' -keskusteluissa. Katsoessani ensimmäistä kertaa Aileen Wuornoksesta kertovaa Monster -elokuvaa rehvastelin kaverilleni sen kertovan sukulaistytöstäni.

Hurahdettuani sukututkimukseen aloin selvittämään myös Wuornoksen sukua. Noin vuosi sitten päätin, että nyt minä selvitän, että onko se nainen meille sukua. Ensin selvitin isomummuni sukujuuria Iistä. Kirkonkirjoista huomasin, että nimen alkuperäinen kirjoitusasu on Wuornos, se vaan on Suomessa muuttunut jossain kohtaa muotoon Vuornos. Sen jälkeen seikkailin internetissä todella monta tuntia, joka suuntaan, eteen ja taakse, etsien kaikkia mahdollisia tietoja Aileen Wuornoksesta. Sain selville, että Aileenin isovanhemmat olivat suomalaisia, mutta syntyneet Amerikassa. Koska isovanhemmat kasvattivat Aileenin ja hänen veljen, vaihtui lasten sukunimeksi Wuornos. Tahdoin saada tietää Aileenin isoisän, Lauri Wuornoksen vanhemmat, mutta tätä tietoa ei meinannut löytyä mistään. Etsin aivan epätoivoon asti. Perse puuduksissa, hartiat jumissa, päätä vihmo ja silmissä sumeni, joten olin jo luovuttaa, kunnes yhtäkkiä eteeni pamahti mahdollisuus ostaa kopio Lauri Wuornoksen syntymätodistuksesta. Olin todella skeptinen asian suhteen, koska Amerikkalaiset nettisivut saattavat yrittää myydä ihan mitä vain. Pitkään tutkiskelin sivua ja kun se rupesi enemmän ja enemmän vaikuttamaan viralliselta, innostukseni alkoi taas kasvamaan. Asiakirjan hinta oli yhdekän dollaria, joten taloudellinen riski oli aika pieni. Rohkaisin mieleni ja laitoin visan vinkumaan. Kesti muutama minuutti, niin asiakirja oli sähköpostissani. Asiakirjasta paljastui, että Laurin isä oli minun isomummuni veli. Herranjestas sentän! Eli Aileen Wuornos oli minun kolmas serkku, sokeriserkku, varttiserkku ja mikä lie. Nyt legendasta tuli totta ja sukuyhteys oli lähempi kuin osasin odottaa.

Tiedon huumassa laitoin kiireen vilkaa asiasta viestit siskoilleni ja väsäsin suvulle sähköpostin. Äitini huumorintajuisessa suvussa asia osattiin onneksi ottaa kevyesti ja tarinaa kerrotaan nyt totena. Tai en minä oikeastaan tiedä onko asiasta koskaan kukaan muu vouhottanut kuin minä. Veljeni piruillen sanoi, että "toikin tieto olis saanu jäädä kaivamatta".

Jokaisen suvusta varmasti löytyy luurankoja, joten ei näitä asioita liian vakavasti kannata ottaa. Sukututkimusharrastus jäisi kovin lyhyeksi, jos mörköjä pelkää. Aileen Wuornoksen tarina on rankka ja surullinen. En lähde puolustelemaan hänen tekojaan, koska ne olivat hirveitä, mutta Aileen oli myös itse uhri. Monster -elokuva on hyvä, mutta se kertoo vain lyhyesti Aileenin elämästä ja tarina on osin väritetty fiktiolla. Dokumentissa Aileen: Life And Death Of A Serial Killer on kattavammin tietoa hänen karmeasta lapsuudesta ja elämästä. Dokumentin voi katsoa esim. Netflixistä.

Sain jokin aika sitten sähköpostia eräältä sukututkijalta, että tiesinkö olevani sukua KGB:n ja FBI:n kaksoisagentti Kaarlo Rudolf Tuomelle. No enpä tiennyt, en. Olen kuulemma kuutta eri kautta hänelle sukua. Pisti naurattamaan, että miten voi olla kuutta kautta sukua jollekkin, mutta sukututkijoiden lonkerot yltävät kauas. Minä olen vielä niin pikkutekijä näissä piireissä ja minun lonkerot löytyvät toistaiseksi vain alkosta. Onneksi sukututkijat ovat erittäin avuliasta sakkia ja koko ajan oppii uutta. Taidankin tästä siirtyä tutustumaan tähän kaksoisagenttiin ja siitä lisää ehkä joskus.


tiistai 19. marraskuuta 2013

Kadonneen jäljillä

Keväällä sain yhteydenoton naiselta, joka etsi äitinsä isän sukua. Nainen oli sattumalta törmännyt erääseen Ruutikaiseen ja kysellyt häneltä suvusta. Ruutikainen oli onneksi juuri päässyt minun puhelinhäiriköinnin uhriksi ja tiesi siksi antaa naiselle minun yhteystietoni.

Nainen kertoi äidinisänsä olevan Ruutikainen, mutta vanhempien eron jälkeen äiti oli menettänyt yhteyden isäänsä ja hänen sukuun. Naisen äiti oli useasti miettinyt isänsä myöhempiä vaiheita ja olisiko hänellä mahdollisesti sisaruksia. Saamani tiedot olivat niukat ja kyseistä henkilöä ei löytynyt tutkimuksestani. Olin todella harmissani, etten pystynyt auttamaan naista. Kehotin häntä ottamaan yhteyttä isoisänsä syntymä- tai asuinpaikan seurakuntaan ja tilaamaan virkatodistuksen, josta selviäisi isoisän isän nimi. Sen tiedon avulla voisin häntä ehkä auttaa.

Viime viikolla päätin pitkästä aikaa valita numerotiedustelusta taas uuden satunnaisen Ruutikaisen. Tämä Ruutikainen ei tiennyt suvustaan isoisäänsä pidemmälle. Ruutikaisen isoisä oli kuollut ennen hänen syntymäänsä, joten hänellä ei ollut tietoja juuri nimeä enempää. Isoisää ei löytynyt tutkimuksestani ja olin jo kauhusta jäykkänä, että onko sittenkin Ruutikaisia, jotka eivät ole meille sukua. Laitoin pelon hetkeksi sivuun, koska isoisän nimi kuullosti jostain syystä tutulta. Kesken puhelun muistin keväällä saamani sähköpostin ja rupesin paniikissa käymään läpi muistiinpanoja. Lopulta löysin hetkessä aiheuttamani kaaoksen seasta lapun, jossa oli muistiinpanot sähköpostista. Lapussa komeili sama nimi, kuin luurin päässä olevan Ruutikaisen isoisällä. Rohkenin tiedustella voisiko kyseessä olla sama Ruutikainen ja päädyimme siihen tulokseen, että se on hyvin todennäköistä. Sain Ruutikaiselta luvan antaa hänen yhteystietonsa naiselle, joka etsi isoisänsä sukua.

Laitoin heti puhelun päätyttyä innoissani naiselle sähköpostia, jossa kerroin saamistani tiedoista. Ei kestänyt kauaa, kun sain vastauksen, jossa nainen kertoi soittaneensa Ruutikaiselle ja heidän todenneen olevan serkkuja. Sain myöhemmin illalla tekstiviestin Ruutikaiselta, jolle soitin aiemmin, ja numeron hänen tädilleen, joka saattaisi tietää suvusta enemmän. Otin täti Ruutikaiseen yhteyttä seuraavana päivänä ja keskustelimme suvusta ja kerroin naisesta, joka etsii äitinsä isää ja mahdollisia sisaruksia. Täti Ruutikainen huudahti innoissaan: "minä olen, minä olen sen sisko". Hän jatkoi kertomalla, että tietää isänsä olleen aiemmin naimisissa ja saaneen lapsen. Koska minulla ei ollut antaa hänelle naisen puhelinnumeroa, lupasin lähettää sähköpostin sukulaisiaan etsivälle naiselle, jossa pyydän häntä ottamaan yhteyttä äitinsä siskoon, täti Ruutikaiseen.

Seuraavana päivänä ajelin omalle siskolleni kylään ja mietin tapahtumia. Samalla sain tekstiviestin täti Ruutikaiselta, jossa hän kiitti minua soitosta ja kertoi olevansa iloinen kuulessaan, että hänellä on sisko. Poru kurkussa kerroin tarinaa siskolleni ja saatoin 1-vuotiaan kummityttöni niin hämmennyksen valtaan, että hänen ruokalunsa oli kuin hidastetusta elokuvasta. Myöhemmin illalla sain vielä sähköpostin, jossa äidinisäänsä etsinyt nainen kiitti minua vaivannäöstä ja kertoi kaiken tuntuvan hassulta. Hänen äitinsä löysi siskon ja hän uuden tädin, kaksi enoakin on vielä elossa. Kaikki vieläpä asuvat samassa tai viereisessä kaupungissa.

Tämä kaikki tuntuu myös minusta erittäin hassulta ja hienolta. Oli aivan uskomatonta saada olla Jenni Pääskysaari ja saattaa ihmisiä yhteen. Hassuinta ehkä on se, että ihmiset olivat minulle täysin tuntemattomia, enkä koskaan ole tavannut heitä. Ehkä joskus saan siihen mahdollisuuden. Siskoni sanoi minun tehneen vuoden hyvän työn.

Palaan vielä siihen järkytykseen, että kaikki Ruutikaiset eivät olisi sukua toisilleen. Saatuani tarvittavia lisätietoja tarinan Ruutikaisista pystyin selvittämään heidän juuriaan pidemmälle. Kuten olen jo pitkään sanonut: "kaikkien Ruutikaisten tiet vievät Kärsämäelle", niin kävi tässäkin tapauksessa.

1800-luvun puolenvälin jälkeen asui ja lisääntyi Ruutikaisen tiluksilla Mattilan talossa Matti Jeremiaksenpoika Ruutikainen. Asukit olivat minulle nimiltä tuttuja, olenhan kolunnut Kärsämäen kirkonkirjoja jo vuosia. En ole kuitenkaan pystynyt liittämään heitä sukuun, koska heidän suvussa pyörivät etunimet ovat täysin eri nimiä, kuin meidän suvussa. Matti Ruutikainen löytyi perheineen ennen Mattilan talon rakentamista Ruutikaisen päätilalta merkinnällä "kanssa-asukit". Ennen siirtymistä Ruutikaisen tilalle asukkien sukunimi oli Noponen.

Vaikka olin aivan surun murtama ja oloni oli lohduton, päätin tutkia heidän sukuhaaraansa lyhyesti, olinhan alunperin halunnut selvittää keitä kaikki Ruutikaiset ovat. Selailin 1700-luvun kirkonkirjoja edestakaisin, kunnes huomasin suttuisen merkinnän Jeremias Noposen vaimon kohdalla. Vaimon tyttönimi oli Sääski. Sydämeni hakkasi ja pieni toivonkipinä hiipi mieleeni, olisivatkohan he sittenkin sukua, koska me Ruutikaiset olemme alunperin Sääskejä. Syöksyin Sääskien kimppuun ja sieltä se löytyi, aivan uskomatonta, mutta Matti Ruutikaisen äiti, Carin, oli minun isoisoisoisoisoisäni sisko. Mahtavaa! Päästin aivan huikeat tuuletukset ja hihkuin, että "Mää tein sen, mää tein sen, mää löysin sukuyhteyden näihinkin Ruutikaisiin". Matti Ruutikainen asui siis äidinpuolen serkkunsa luona. Ihmettelinkin, että miksi joku ottaa kanssa-asukiksi kokonaisen perheen, jos ei ole edes sukua. Huhhuh, mutta kävipä lähellä, meinas löytyä salamatkustaja Ruutikaisia. 

lauantai 26. lokakuuta 2013

Matkalla Egyptiin

Juuri ennen viime joulua ajattelin, että nyt tarvitsen aurinkoa ja otin äkkilähdön Egyptiin. Änkesin itseni lentokoneen istuimeen ja pyörittelin matkustusasiakirjoja käsissäni, kun vieressäni istunut mies tokaisi: "Ruutikainen, ootko sää Ruutikainen? Mun paras kaveri Rovaniemeltä on Ruutikainen." Hämmentyneenä katsoin miestä ja vastasin: "Olen joo ja sepäs sattu, kun mää nimittäin teen sukututkimusta Ruutikaisista, enkä tiedä Rovaniemen Ruutikaisista mitään." Siinä meni neljän tunnin lento mukavasti keskustellen sukututkimuksesta ja Ruutikaisista. Lapsenomaisella innolla hihkaisin lentoemännällekin, että "me keskustellaan sukututkimuksesta ja toi mies tuntee mun sukulaisia", onneksi lentoemäntä oli asiakaspalvelun ammattilainen ja osasi ottaa tiedon vastaan kohteliaan innostuneesti.

Sain mieheltä Ruutikaisen yhteystiedot ja soitinkin hänelle heti kotio päästyäni. Sain paraskaveri Ruutikaiselta hänen isänsä yhteystiedot, koska hän tietäisi enemmän suvusta. Otin yhteyttä isä Ruutikaiseen ja häneltä saatujen tietojan avulla pystyin liittämään heidät sukuun. Isä Ruutikainen osottautui minun neljänneksi serkuksi. Minut kutsuttiin myös heidän sukuhaaran facebook -ryhmään ja sitä kautta sain taas uusia tuttavuuksia ja täydennettyä sukupuuta.

Itse lomalla en juuri aurinkoa nähnyt, koska vietin suurimman osan ajasta hotellihuoneessa nauttien ainoastaan ystäväni ja lääkärin seurasta. Sain nimittäin toisena päivänä ruokamyrkytyksen, jouduin tiputukseen ja menin aikas huonoon kuntoon. Koskaan ennen minulla ei ole ollut niin kova ikävä tietokonettani.

Mikä oli tämän tarinan opetus? No ensiksi se, että tee aina ympäristölle selväksi, että olet Ruutikainen. Ja toiseksi, älä enään ikinä ota all inclusive -pakettia, sillä olen kaksi kertaa ottanut ja molemmilla kerroilla sain ruokamyrkytyksen.

Meidän ja vähän muidenkin mailla

Kesällä 2012 tein ystäväni kanssa kesäretken Savonlinnan oopperajuhlien kautta mökille Kärsämäelle, jossa löhöilimme useita päiviä. Ajaessamme Savonlinnasta Kärsämäelle menimme Kiuruveden ohi, joten päätin koukata siellä olevan Komun kylän kautta ja samalla vinoilin ystävälleni, että "nää on mun maita".

Löhöilyn loputtua ystäväni lähti kotikonnuilleen Ilmajoelle ja minä taas päädyin isäni serkun kahvipöytään tekemään sukuselvityksiä. Isäni serkun vaimo on minun innokas apulainen sukututkimushommissa, hän hoitaa paikallisagentin tehtäviä utelemalla kyläläisiltä ja ystäviltään kaikkea Ruutikaisiin liittyvää. 

Olin pitkään yrittänyt selvittää missä on sijainnut alkuperäinen Ruutikaisen tila, minkä Lauri Ruutikainen 1688 perusti. Olin kuullut paikallisella huoltamolla juorun, että talo olisi joskus palanut, eikä sitä enään olisi. Minulla oli Suur-Pyhäjoen historia -kirjasta kopioitu luettelo Ruutikaisen tilan haltijoista ja luin sitä samalla kun apulaiseni selitti kovasti jotain Lahden tilalla asuneista Ruutikaisista. Lopulta minulla syttyi lamppu ja ymmärsin että haltijaluettelossa Ruutikaisen nimen alla oleva sana "Lahti" tarkoittaa talon nimeä. Asia oli hämmentänyt minua, koska Ruutikainen -nimi oli periytynyt talon mukana asukkaille, joten oletin sen olevan talon nimi, mutta todellisuudessa talon nimi oli Lahti. Ruutikainen -nimen nen-pääte viittaa Savoon, jossa oli jo1600-luvulla sukunimet käytössä. Taloa on kutsuttu aina perustajansa mukaan, vaikka virallinen nimi on Lahti. Nykyisten omistajien aikana taloa on ruvettu kutsumaan Lahdeksi, koska he pitivät oman sukunimensä. Oletettavasti tästä samaisesta syystä jotkut ovat luulleet Lahden talon vieressä olevaa Ruutikkalaa Ruutikaisen tilaksi, mutta Ruutikkala on lohkottu päätilasta 1865.

Lampun sytyttyä karistelin pullanmurut rinnuksilta ja hyppäsin autoon. Pyyhälsin Lahden pihaan ja onnekseni siellä oltiin kotona. Talo ei ole vakituisessa käytössä, mutta paikalla oli lomalaisia. Kerroin etsiväni alkuperäistä Ruutikaisen tilaa tai paikkaa, jossa se on mahdollisesti sijainnut. Sain erittäin ystävällisen vastaanoton ja minulle kerrottiin, että Lahden tila on alkuperäinen Ruutikaisen tila. Vanhan talon rauniotkin oli vielä pihassa. Talo kuuluu nykyisin Isojoelta 1912 muuttaneelle suvulle ja he olivat löytäneet vintiltä todella hienon ja vanhan maakartan nimellä: "Kartta Ruutikaisen talon tiluksista". Tämä kartta vahvisti tiedon Ruutikaisen tilasta ja sijainnista. Minut kutsuttiin sisälle ja siellä turisimmekin toista tuntia sukututkimuksesta ja talon vaiheista. Kävi ilmi, että nykyiset omistajat ovat Ilmajokelaisen Jaakko Ilkan jälkeläisiä. Lähdettyäni pois, laitoin heti ystävälleni viestin, jossa kerroin tapahtuneesta ja lopuksi totesin: "eikö teille Ilmajokelaisille mikään riitä, kun tarvii meidän sukutilakin viedä". Ystäväni vastasi: "tule pois mun mailta".

Kertoessani äidilleni seikkailuistani hän hämmentyneenä totesi: "jaa Lahden tila, no äitihän oli piikana Lahden tilalla ja sieltä oli se kätilö, joka äidin pelasti". Olin aivan hämmennyksen vallassa, kun taas sytty lamput ja palikat kolisi kohdilleen. Nimittäin äitini äiti, eli minun Tyyne-mummu jäi 7-vuotiaana orvoksi ja hänet myytiin torilla huutolaiseksi. Tyyne-mummu joutui erääseen nimeltä mainitsemattomaan paikkaan navettapiiaksi. Hän joutui asumaan ja työskentelemään navetassa ja selkäsaunoja tuli tasaiseen tahtiin, esimerkiksi jos erehdyit nauramaan. Mummun ollessa noin 15-vuotias paikallinen kätilö pelasti hänet ja vei kotiinsa. Kätilö pisti mummun rippikouluun ja palkkasi itselleen sisäköksi. Äitini kertomana tiedän mummuni monesti muistelleen lämmöllä kätilöä ja sanoneen, että tämä kätilö pelasti hänen hengen.

Lähetin sähköpostia Lahden tilan mukavalle naiselle ja tiedustelin, että onko Lahden tilalla asunut joskus kätilö. Nainen vastasi ja kertoi hänen mummunsa olleen Kärsämäen kätilö. Minulta pääsi itku. Kerroin hänelle mummuni tarinan.


Äetsä - Kärsämäki

1982 Synnyin Äetsään, Kokemäenjokilaaksossa sijaitsevaan pikkukylään, jota vuonna 1991 ilmestyneen Hot Shots! -elokuvan lopputeksteissä mainostettiin maailman pääkaupungiksi. Olen aina ollut ylpeä Äetsäläinen, tai oikeastaan Äetsän Kiikkalainen. Äetsä syntyi 1981, kun Kiikka ja Keikyä yhdistyivät. Kiikka-Keikyä -asetelma on ollut aina vähän samanlainen kuin Suomi-Ruotsi. Toisille leikkimielistä ja toisille vähän vähemmän leikkimielistä kisailua paremmuudesta. Aina on kuitenkin ollut tärkeää korostaa kummalta puolen Äetsää on. Joka tapauksessa kaikkien mielestä Kiikka on voittanut 6-0, kun on keskusteltu uimahallin paikasta.

Koin aina että Kiikka oli hyvä paikka asua, vaikka ainahan pieneen kylään ongelmia ja vastoinkäymisiä mahtuu, itse kullekin. Tampereelle muutettuani tykkäsin aina kovasti mainostaa olevani Äetsästä, se oli hauskaa, koska kukaan ei koskaan tiennyt missä se on. Lauloin Ismo Alangon tahdissa: "mitä on Nokian takana? Äetsä, Äetsä". Nykyään Äetsää ei enään ole, vaan kaikki ovat yhtä suurta ja mahtavaa Sastamalaa. Vanhempani ja yksi elämäni suurimmista rakkauksistani, Romulan Taiteellinen Teatteri, asuu edelleen Sastamalassa, joten minulla on sinne edelleen lämpimät välit ja yhteydet.

Hurahdettuani sukututkimukseen, rupesin enemmän miettimään juuriani. Oli hämmentävää todeta, että sukututkimukseni ei liittynyt mitenkään Äetsään, Kiikkaan, Satakuntaan tai Pirkanmaahan. Olen toki aina tiennyt, että vanhempani ovat Kärsämäeltä, Pohjois-Pohjanmaalta, mutta sen asian toteaminen konkreettisesti oli yllättävää. Kärsämäki on ollut minulle aina se pohjoinen paikka, jonne matkustettiin tuntitolkulla minun ja veljeni oksentaessa takapenkillä. Meitä lapsia on viisi ja kaksi vanhinta on syntynyt Kärsämäellä, Venetpalossa. Vanhin siskoni on aina painottanut olevansa Venetpalonen ja oikeastaan vasta nyt täysin tajuan mitä se tarkoittaa.

Kun aloitin sukututkimuksen, ajattelin että onpa jännää selvittää mistä me olemme Kärsämäelle eksyneet. Noh, olen päässyt 1700-luvun alkuun ja olemme edelleen Kärsämäellä. 1700-luvun loppupuolella syntyi aivan Kärsämäen lähimaastossa, Haapajärvellä Henrik Tulppo, joka meni naimisiin Greta Caisa Ruutikaisen kanssa. Perhe jäi pitämään Ruutikaisen tilaa ja nimeksi tuli talon mukaan Ruutikainen. Greta Caisan kautta olen Ruutikaisia vielä muutaman sukupolven taaksepäin, kunnes muutumme Sääskiksi. Sääsket taas kuuluvat Kärsämäen ensimmäisiin asukkaisiin. Ensimmäinen Ruutikainen Kärsämäellä oli Lauri Ruutikainen, joka muutti paikkakunnalle 1688 ja perusti Ruutikaisen tilan. Oletettavasti emme kuitenkaan ole hänelle sukua, vaan meille nimi on tullut perinteisesti talon mukaan. Meillä on isäni rakentama mökki Kärsämäellä, jossa yhä enemmän tykkään viettää aikaani ja rentoutua. Jostain syystä enemmän ja enemmän kaipaan Kärsämäelle mökille lämmittelemään saunaa ja rentoutumaan, samalla miettien sukuni vaiheita. Olen isäni kautta todella syvältä ja kaukaa Kärsämäkinen, mutta myös äitini on syntynyt Kärsämäellä. Kaivoin esiin 90-luvulla tehdyn äitini suvun, Komujen sukuselvityksen, josta selvisi että myös Komut ovat Kärsämäeltä, vaikka välillä ovatkin asuneet Kiuruvedellä. Komut ovat alkujaan Junnoja, jotka ovat myös ensimmäisiä Kärsämäkisiä. Isänäitini, Rauha Ojala, on syntynyt myös Kärsämäellä ja hänen vanhempansa hyvin lähellä Pyhäjärvellä. Äidinäitini, Tyyne Vuornos, on syntyjään Kärsämäeltä, mutta hänen äitinsä on syntynyt Iissä, Pohjois-Pohjanmaalla. Tyynen isästä meillä ei valitettavasti ole tietoa, eli se sukuhaara jää ikuiseksi mysteeriksi. Tähän loppuun voisin todeta olevani Pohjois-Pohjalainen.